Friday, September 11, 2009
Tuesday, May 26, 2009
Alice Cooper
Viime päivät on levylautasella pyörinyt etupäässä Alice Cooperin levyt. Edellinen lähempi tuttavuuteni Cooperin musiikkiin on 80-luvulta (Constrictor, Raise your fist and yell) ja ennakkoasennoituminen oli melko kielteinen.
Löysin Alice Cooperin Love it to death-vinyylin eurolla kirpputorilta ja ajattelin että myyn tuntuvalla voitolla eteenpäin jos on ihan huono. Aika paljon tulee hankittua edullisia levyjä vuosilta 1970-72 samalla ajatuksella. Jos kansi on mielenkiintoinen, takakannessa ruokottomia hippejä, vuosiluku lupaava ja hinta alle kaksi euroa niin kaupat tuli. Harvemmin joutuu pettymään. Enkä pettynyt tähän Alice Cooperin lättyynkään, päinvastoin: levy singahti viimeistään ensimmäisen puolen viimeisen kappaleen jumituksen ansiosta henkilökohtaiseen Top kymmeneen. Villejä juttuja! Black juju!
Alice Cooperilta ilmestyi samana vuonna (1971) toinenkin pitkäsoitto, Killer, jonka hankin toissapäivänä. Ei ehkä samanlainen paukku kuin edeltäjänsä ja melko epätasainen, mutta siinäkin oli hurjat hetkensä. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Billion dollar babies (1973) lienee ollut yhtyeen läpimurtolevy ja monen musiikin harrastajan suosikki. Syystä tai toisesta, siitä en pitänyt ollenkaan, vaikka levyllä käsitellään mm. hammaslääkärissä käyntiä. Samaistumismahdollisuuksia olisi siis ollut ainakin sisällön osalta.
Suosikkilevyni osuvat lähes poikkeuksetta vuosihaarukkaan 1970-72. En tiedä mitä noina vuosina on lisätty juomaveteen, kun monilta yhtyeiltä on helpon tuntuisesti tullut mestarillisia pitkäsoittoja, useilta jopa kahden levyn vuosivauhdilla. Esimerkkinä nyt vaikkapa Uriah Heep, jonka parhaat neljä (!) levyä ilmestyivät tiiviiseen tahtiin vuosina 1971-72. Tuskin on niitä tehdessä suuremmin tuskailtu. On vaan pantu tulemaan.
Alice Cooperiin liittyy eräs lapsuuteni anekdootti, puoliuskonnollinen kokemus musiikin maailmasta. Constrictor-levyn kappale He's back (the man behind the mask) soi vuonna 1986 kuudennen Perjantai 13. päivä-elokuvan tunnussävelenä ja musiikkivideota esitettiin taajaan taivaskanavilla. Ystävältäni "Rokilta" nauhoitin Constrictorin kasetille ja kuuntelin sitä ahkerasti. Etenkin mainitun tunnussävelen kohdalta kasetti kului kun sahasin kappaletta kasetilta uudelleen ja uudelleen.
Muistan tarkalleen missä olin kun kappale yllättäen avautui näkökenttääni. Olin kävelemässä "Sika-veljesten" kotia kohti Yrttikadulla Kuopiossa, kun kappaleen rakenne ilmestyi silmiini ja mieleeni. En osaa kokemusta kovin tarkkaan kuvailla, koska minulle ei ole aiemmin tapahtunut mitään vastaavaa eikä ole myöskään tapahtunut sen jälkeen, luojan kiitos. Kappaleen eri ainekset ikäänkuin erkanivat omiksi kanavikseen ja pystyin siinä kadulla seistessäni hahmottamaan eräänlaisena musiikillisvisuaalisena esityksenä että basso menee näin, kitara menee noin, rummut ja laulu sitten omia teitään. Tajusin että tämä ihme jota musiikiksi kutsutaan, on rakennettu selkeistä, usein melko yksinkertaisista erillisistä palasista, jotka yhdistämällä syntyy kappaleita. Aiemmin musiikin kuunteleminen oli ollut mystillinen kokemus, ei voinut lapsen aivoilla käsittää kuinka sellaista voi maailmassa olla. Koko harraste lässähti siihen paikkaan.
Alice Cooperia en kuunnellut sen jälkeen kahteen vuosikymmeneen, muutenkin musiikki oli harvemmin mielessä 90-luvun ja varhaisteini-iän lähetessä. Musiikkimakuni laski syövereihin, joista nousemiseen meni aikuisena monta vuotta. Suurin kiitos kuuluu vaimolleni, jonka sinnikkään progemusan tuputtamisen ansiosta olen löytänyt musiikin riemut uudelleen.
Löysin Alice Cooperin Love it to death-vinyylin eurolla kirpputorilta ja ajattelin että myyn tuntuvalla voitolla eteenpäin jos on ihan huono. Aika paljon tulee hankittua edullisia levyjä vuosilta 1970-72 samalla ajatuksella. Jos kansi on mielenkiintoinen, takakannessa ruokottomia hippejä, vuosiluku lupaava ja hinta alle kaksi euroa niin kaupat tuli. Harvemmin joutuu pettymään. Enkä pettynyt tähän Alice Cooperin lättyynkään, päinvastoin: levy singahti viimeistään ensimmäisen puolen viimeisen kappaleen jumituksen ansiosta henkilökohtaiseen Top kymmeneen. Villejä juttuja! Black juju!
Alice Cooperilta ilmestyi samana vuonna (1971) toinenkin pitkäsoitto, Killer, jonka hankin toissapäivänä. Ei ehkä samanlainen paukku kuin edeltäjänsä ja melko epätasainen, mutta siinäkin oli hurjat hetkensä. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Billion dollar babies (1973) lienee ollut yhtyeen läpimurtolevy ja monen musiikin harrastajan suosikki. Syystä tai toisesta, siitä en pitänyt ollenkaan, vaikka levyllä käsitellään mm. hammaslääkärissä käyntiä. Samaistumismahdollisuuksia olisi siis ollut ainakin sisällön osalta.
Suosikkilevyni osuvat lähes poikkeuksetta vuosihaarukkaan 1970-72. En tiedä mitä noina vuosina on lisätty juomaveteen, kun monilta yhtyeiltä on helpon tuntuisesti tullut mestarillisia pitkäsoittoja, useilta jopa kahden levyn vuosivauhdilla. Esimerkkinä nyt vaikkapa Uriah Heep, jonka parhaat neljä (!) levyä ilmestyivät tiiviiseen tahtiin vuosina 1971-72. Tuskin on niitä tehdessä suuremmin tuskailtu. On vaan pantu tulemaan.
Alice Cooperiin liittyy eräs lapsuuteni anekdootti, puoliuskonnollinen kokemus musiikin maailmasta. Constrictor-levyn kappale He's back (the man behind the mask) soi vuonna 1986 kuudennen Perjantai 13. päivä-elokuvan tunnussävelenä ja musiikkivideota esitettiin taajaan taivaskanavilla. Ystävältäni "Rokilta" nauhoitin Constrictorin kasetille ja kuuntelin sitä ahkerasti. Etenkin mainitun tunnussävelen kohdalta kasetti kului kun sahasin kappaletta kasetilta uudelleen ja uudelleen.
Muistan tarkalleen missä olin kun kappale yllättäen avautui näkökenttääni. Olin kävelemässä "Sika-veljesten" kotia kohti Yrttikadulla Kuopiossa, kun kappaleen rakenne ilmestyi silmiini ja mieleeni. En osaa kokemusta kovin tarkkaan kuvailla, koska minulle ei ole aiemmin tapahtunut mitään vastaavaa eikä ole myöskään tapahtunut sen jälkeen, luojan kiitos. Kappaleen eri ainekset ikäänkuin erkanivat omiksi kanavikseen ja pystyin siinä kadulla seistessäni hahmottamaan eräänlaisena musiikillisvisuaalisena esityksenä että basso menee näin, kitara menee noin, rummut ja laulu sitten omia teitään. Tajusin että tämä ihme jota musiikiksi kutsutaan, on rakennettu selkeistä, usein melko yksinkertaisista erillisistä palasista, jotka yhdistämällä syntyy kappaleita. Aiemmin musiikin kuunteleminen oli ollut mystillinen kokemus, ei voinut lapsen aivoilla käsittää kuinka sellaista voi maailmassa olla. Koko harraste lässähti siihen paikkaan.
Alice Cooperia en kuunnellut sen jälkeen kahteen vuosikymmeneen, muutenkin musiikki oli harvemmin mielessä 90-luvun ja varhaisteini-iän lähetessä. Musiikkimakuni laski syövereihin, joista nousemiseen meni aikuisena monta vuotta. Suurin kiitos kuuluu vaimolleni, jonka sinnikkään progemusan tuputtamisen ansiosta olen löytänyt musiikin riemut uudelleen.
Sunday, May 17, 2009
Pari kirjakantta jotka houkuttelevat lukemaan
Apina joka ei ottanut kuollakseen. Hankkimassani kirjakokoelmassa oli tästä pelkät kannet. Sisäsivuja ei löytynyt mistään. Joku tuossa kannessa ja kirjan nimessä oli sellaista että alkoivat kutkutella mielikuvitusta. Onneksi on internet: sieltä löytyy kaikki. The Monkey That Would Not Kill on ladattavissa ilmaiseksi täältä. Vähän tuntuu siltä että jää alkuinnostuksesta huolimatta lukematta tämä kertomus apinasta jota ei saatu hengiltä, sillä teksti tuskin pystyy kilpailemaan kannen herättämien mielikuvien kanssa.Toinen kirja jonka otsikko pakotti tutustumaan sisältöön on Syömisen taito- ihmeellinen keksintö.
Joskus on tullut itsekin harrastettua mainittua syömistä. Ihan hauskaa puuhaa.Kirja lupaa ensimmäisellä sivullaan että noudattamalla kirjan ruokailuohjeita ihmiset muuttuvat "paremmiksi, onnellisemmiksi ja voimakkaammiksi olennoiksi ja epäilemättä tuottaa sekä yhteiskunnallisia että taloudellisia mullistuksia lähimmässä tulevaisuuedssa. Nyt ovat nuo vastenmieliset mätänemistapahtumat suolistossa kokonaan poistetut, eikä siihen tarvittu fysiologiian professorinvirkoja eikä mitään hienoja laboratoorioita, ei monimutkaisia ja kalliita koneita eikä oppineita esitelmiä, vaan ainoastaan yhden yksityisen ihmisen nerokasta itsenäisyyttä ja piintyneiden käsitysten ja tapojen vastustamista". Menetelmää noudattamalla paranevat umpitauti, peräpukamat, ruansulatushäiriöt, kihti, kielitaudit, takakitakasvannaiset, hampaiden lahoaminen ja muut vaivat. Kaikki tämä vain 85 penniä!
Sunday, April 26, 2009
Roskapostisarjakuvia
Lähes kaikki sähköposti on roskapostia, uutisoi Digitoday. Eipä siis ihme että moisen ylitarjonnan kurimuksessa ainakin kaksi sarjakuvataitelijaa on keksinyt tehdä taidetta saamistaan yhteydenotoista.
Marko Turunen: 51 viestiä
Nicolas Mahler: Spam
Pistää miettimään. Ehkä todella tarvitsen isomman peniksen!
Marko Turunen: 51 viestiä
Nicolas Mahler: Spam
Pistää miettimään. Ehkä todella tarvitsen isomman peniksen!
Friday, April 24, 2009
Tammelan mafia
Vaimoni kävi aamulla poliisiasemalla maksamassa vähän sakkoja. Samaan aikaan viereisellä luukulla oli läheisen ravintolan omistaja tekemässä rikosilmoitusta varastetusta korillisesta tyhjiä pulloja. Kori oli ollut ulkorakennuksessa lukkojen takana. Sinne oli siis murtauduttu rikollisissa aikeissa ja touhut ja touhuajat tallennuttu samalla valvontakameran nauhalle. Varkaat olivat napanneet korin ja palauttaneet tyhjät pullot (jälleen valvontakameran valvovan silmän alla) lähellä sijaitsevaan Valintataloon. Mitä siitä nyt tulee, muutamia euroja. Kannatti!
Thursday, April 23, 2009
Hyvää tekijänoikeuspäivää kaikille!
Kaikenlaiset tekijänoikeuksiin ja muihin oikeuksiin liittyvät keskustelut ja uutiset ovat olleet viime aikoina hyvin esillä. Itseäni ovat kiinnostaneet ensisijaisesti Sanoma-konsernille työskentelevien freelancereiden oikeuksien poljenta (vielä kerran mutta tunteella) sekä Ruotsin piraattien vankeustuomiot (hyvä hyvä!).
Itse olen ankaran tekijänoikeuslainsäädännön kannalla. Mitä tiukempi, sen parempi. Tekijänoikeudella suojattua materiaalia ilmaiseksi ja luvatta levittävät tahot monesti perustelevat toimintaansa sillä, että aivan nurkan takana on maailma jossa suuret viihdealan yritykset sortuvat ja kaikki on ilmaista ja taiteilijan ja kuluttajan välillä ei ole enää minkäänlaisia välikäsiä riistämässä. Jotkut perustelevat tekijänoikeuden täydellistä lakkauttamista mm. sellaisella utopialla että yhteisö kyllä pitää huolen taiteilijoistaan eli kaikenlaisilla almuilla ja mesenaattien suopeudella tehtäisiin mahdolliseksi se että taiteilija pysyisi leivän syrjässä kiinni sitten kun hänelle ei enää rojalteja tipu. En tiedä millaisessa mielikuvitusmaailmassa tällaisten lausuntojen esittäjät elävät, mutta oma käsitykseni ihmisistä kollektiivina on paljon mustempi. Nälkään kuolisi moni artisti koska hipeillä ei ole rahaa eikä peruskansalaisella makua.
Muistan kun julkaistuani Marko Turusen esikoisalbumin Rakkautta viimeisellä silmäyksellä menin sitä tarjoamaan antikvariaatteihin ja mainitsin osan painokuluista katetun apurahalla, suuttui paikalle sattunut sosiaaliavun piirissä elävä työkyvytön minulle siitä että hänen maksamillaan veroilla julkaistaan sellaisia kirjoja. Mitä enemmän hän asiaa ääneen vatvoi, sitä vihaisemmaksi hän tuli, suuttuen lopulta niin paljon että minun oli kirjoineni paettava paikalta kävelykepin päässä törröttävän terän ulottumattomiin. Hänen kaltaistensa tavallisten Suomen kansalaisten oletettaisiin pitävän huolen siitä että joku taiteilija tässä maassa voisi luoda jotain merkityksellistä ja saada siitä vielä elannonkin ehkä? Ah ma nauran.
Itselleni tärkeintä oikeudessani omaan tuotantooni on että voin itse valvoa miten sitä julkaistaan ja milloin ja kenelle. Oman varhaistuotantoni näkeminen on niin noloa ettei uusintapainoksia ole otettu eikä tulla ottamaan vähäisistä kustanteistani. Silti huomaan silloin tällöin että vanhoja sarjakuviani ja kuvituksiani on julkaistu ilman lupaa maissa joissa tekijänoikeuden tulkinta on suurpiirteisempää kuin Suomessa eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Minua ei suuremmin haittaa se etten saa tekemästäni työstä palkkaa, vaan se että joku muu kuin minä tekee päätöksiä luomani materiaalin suhteen. Vastoinkäymiset kustantajien kanssa ja monenmoiset luvattomat julkaisut ovat johtaneet siihen että kaikki luovat tuotokset jotka tehtailen, päätyvät pöytälaatikkoon eivätkä ihmisten luettavaksi tai katseltavaksi. (Poikkeuksena tämä blogi, joka on eräänlaista julkaisemisesta aiheutuvan häpeän sietämisen harjoittelua. Ei tällä ole kuin kymmenen lukijaa ja toisaalta voin poistaa koko paskan netistä milloin haluan jos muuttuu sietämättömäksi omien ajatusten julkinen esittäminen.)
Tekijänoikeus-asiaa sivuaa tavallaan myös seuraava anekdootti. Edesmennyt äitini sai edesmenneen isoäitini kuljettamisen helpottamiseksi invakortin kymmenisen vuotta sitten. Isoäiti kuoli pian sen jälkeen, mutta äiti jatkoi invakortin nimellisen vuosimaksun maksamista eikä kukaan tullut kyselemään sitä takaisin. Kortti etulasissa auton sai jättää vaikka keskelle risteystä, veloituksetta tietenkin. Äiti käytti kortin suomia valtuuksia estoitta, aina oli auto ruokakaupan oven vieressä invapaikalla vaikka paikkaa oikeasti tarvitsevia olisi luultavasti ollut. Usein tuntuu että monet invakortti etulasissa pysäköivät ovat vastaavia rajatapauksia tai jopa huijareita. Karpo taisi tehdä aiheesta ihan ohjelmankin joskus.
Eräs sukulainen (nimi muutettu) keksi sitten ottaa kopioita mainitusta ilmaiseen pysäköintiin oikeuttavasta ihmekortista. Skannasi sen, tulosti valokuvapaperille ja Lidlistä ostetulla laminointilaitteella päällysti kopiot. Lopputulos oli kourallinen aidon näköisiä ja tuntuisia invakortteja. Mainitun sukulaisen (nimi muutettu) lähipiiri pysäköi ilmaiseksi vuoden päivät kunnes äitini sai kirjeen poliisilta että hänen invakorttinsa oli löydetty kadulta, voisiko hän tulla sitä noutamaan. Äiti soitti minulle peloissaan, että nyt hän sekä eräs sukulainen (nimi muutettu) joutuvat kyllä liemeen, sillä löydetty invakortti oli yksi kopioista. Ja se oli nyt poliisin tutkittavana. Rauhoittelin äitiä, mutta samalla riemuitsin että viimeinkin saataisiin oikeutta! Kirotut piraatit ja parasiitit. Minua ärsytti äitini tapa käyttää aina invapaikkaa vaikka muitakin parkkipaikkoja olisi ollut muutaman autopaikan päässä ja vielä enemmän ärsytti täysissä ruumiin voimissa kaupungilla kaahailevien, varakkaiden mutta poikkeuksellisen pihien sukulaisten ilmaisparkkeeraus. Sakkoa olisi luullut tulevan, mutta ei: Poliisi ei huomannut kortissa mitään epäilyttävää vaan kehoitti äitiäni pitämään invakortistaan vastaisuudessa parempaa huolta.
Tapauksen säikäyttämänä äitini keräsi kopiot pois, mikä oli positiivista. Omaa invakortin hyväksikäyttöään hän kuitenkin jatkoi loppuun saakka.
Tuorein tekijänoikeutta, hyvää makua ja kaikkea pyhää rikkova tapaus on edellisessä merkinnässä mainittu Sanoma-konsernin uusi Freelancer-sopimus. Ohessa poimintoja Heikki Jokisen Sarjakuvantekijät ry:n käyttöön kirjoittamista tulkinnoista:
-Yksinoikeus kaikkiin nykyisiin ja tuleviin taloudellisiin oikeuksiin siirtyy Sanoma Newsille, myös ne "joita ei vielä sopimuksen allekirjoitushetkellä voida yksilöidä".
-Ei mitään muuta sallittua tekijän omaa käyttöä kuin oikeus omiin näyttelyihin ja kokoomateoksiin, jotka eivät "suoranaisesti" kilpaile Sanoma Newsin kanssa.
-Maksu suoritetaan 21 päivää julkaisupäivästä, ei kaupanteosta. Siis: jos työtä ei julkaista, ei maksua suoriteta, mutta tekijä ei saa tarjota aineistoa muualle.
-Oikeudet ovat korvauksetta koko Sanoma-konsernin käytössä. Se toimii 20 maassa, julkaisee yli 300 lehteä ja siihen kuuluu myös tv-kanava, kaapelitelevisiokanavia, kirjankustantamoja, kuvatoimisto, radiokanavia sekä online- ja pelipalveluita.
-Sanoma News ottaa edelleenluovutusoikeudet eli kaikki myynti- ja syndikointioikeudet myös oman konsernin ulkopuolelle ilman mitään korvausta tai rojaltia tekijälle.
-Sanoma News ottaa aineiston vapaan muuntelu- ja muuttamisoikeuden.
-"Mahdollisista oikeuksia ym." koskevista vahingonkorvauksista, oikeudenkäyntikuluista ja muista kustannuksista vastaa tekijä, joka ei tosin voi vaikuttaa tai edes tietää missä yhteydessä, milloin ja miten muutettuna hänen työtään käytetään.
Härskimpää hyökkäystä luovalla alalla työskentelevien oikeuksia kohtaan en muista tavanneeni vähään aikaan. Pulmallista tällaisten ehtojen vastustamisessa on että lehteä lukevalle peruskansalaiselle asialla tuskin on merkitystä. Konsernille tärkeät tekijät taasen voivat neuvotella itselleen sopivan, yksilöllisen sopimuksen joten heillä ei ole tarvetta ryhtyä asiasta valittamaan. Liemessä ovat siis korvattavissa olevat tekijät ja heidän vastarinnallaan ei ole merkitystä, koska aina löytyy tilalle joku toinen joka on valmis laittamaan nimensä mihin tahansa paperiin.
Siksipä olisi tärkeää että mainitut isot tekijät kieltäytyisivät yhteistyöstä jos sopimusta ei muuteta. Uumoilen että iäkkäät kuvittajat ja kirjoittajat, joiden pitkäaikainen elättäjä vaikkapa Helsingin sanomat on ollut ja joiden pitäisi yhteisen hyvän nimissä purra ruokkivaa kättä, tuskin sitä tekevät. Adresseja kyllä allekirjoitetaan ja foorumeilla jeesustellaan, mutta kun pitäisi oman elämän mukavuuksista luopua edes teoriassa, muuttuukin ääni kellossa. Mielenkiinnolla seuraan kuinka tässä käy.
Lopuksi haluan lähettää terveisiä sille sarjakuvatapahtumissa kiertävälle arpinaamaiselle nuorukaiselle, joka yrittää tinkiä kirjoista vedoten "skenensisäiseen solidaarisuuteen". Termi on naurattanut minua päivittäin jo kohta kaksi kuukautta. Termi tuntuu velvoittavan ainoastaan yhteen suuntaan, ei koskaan päinvastoin. Tuskin maksaisi tämä skenensisäinen solidaarisuusmies kaksinkertaista hintaa kirjoista, jotta kirjakauppias saisi helpommin elantonsa hankittua. Terkkuja!
Itse olen ankaran tekijänoikeuslainsäädännön kannalla. Mitä tiukempi, sen parempi. Tekijänoikeudella suojattua materiaalia ilmaiseksi ja luvatta levittävät tahot monesti perustelevat toimintaansa sillä, että aivan nurkan takana on maailma jossa suuret viihdealan yritykset sortuvat ja kaikki on ilmaista ja taiteilijan ja kuluttajan välillä ei ole enää minkäänlaisia välikäsiä riistämässä. Jotkut perustelevat tekijänoikeuden täydellistä lakkauttamista mm. sellaisella utopialla että yhteisö kyllä pitää huolen taiteilijoistaan eli kaikenlaisilla almuilla ja mesenaattien suopeudella tehtäisiin mahdolliseksi se että taiteilija pysyisi leivän syrjässä kiinni sitten kun hänelle ei enää rojalteja tipu. En tiedä millaisessa mielikuvitusmaailmassa tällaisten lausuntojen esittäjät elävät, mutta oma käsitykseni ihmisistä kollektiivina on paljon mustempi. Nälkään kuolisi moni artisti koska hipeillä ei ole rahaa eikä peruskansalaisella makua.
Muistan kun julkaistuani Marko Turusen esikoisalbumin Rakkautta viimeisellä silmäyksellä menin sitä tarjoamaan antikvariaatteihin ja mainitsin osan painokuluista katetun apurahalla, suuttui paikalle sattunut sosiaaliavun piirissä elävä työkyvytön minulle siitä että hänen maksamillaan veroilla julkaistaan sellaisia kirjoja. Mitä enemmän hän asiaa ääneen vatvoi, sitä vihaisemmaksi hän tuli, suuttuen lopulta niin paljon että minun oli kirjoineni paettava paikalta kävelykepin päässä törröttävän terän ulottumattomiin. Hänen kaltaistensa tavallisten Suomen kansalaisten oletettaisiin pitävän huolen siitä että joku taiteilija tässä maassa voisi luoda jotain merkityksellistä ja saada siitä vielä elannonkin ehkä? Ah ma nauran.
Itselleni tärkeintä oikeudessani omaan tuotantooni on että voin itse valvoa miten sitä julkaistaan ja milloin ja kenelle. Oman varhaistuotantoni näkeminen on niin noloa ettei uusintapainoksia ole otettu eikä tulla ottamaan vähäisistä kustanteistani. Silti huomaan silloin tällöin että vanhoja sarjakuviani ja kuvituksiani on julkaistu ilman lupaa maissa joissa tekijänoikeuden tulkinta on suurpiirteisempää kuin Suomessa eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Minua ei suuremmin haittaa se etten saa tekemästäni työstä palkkaa, vaan se että joku muu kuin minä tekee päätöksiä luomani materiaalin suhteen. Vastoinkäymiset kustantajien kanssa ja monenmoiset luvattomat julkaisut ovat johtaneet siihen että kaikki luovat tuotokset jotka tehtailen, päätyvät pöytälaatikkoon eivätkä ihmisten luettavaksi tai katseltavaksi. (Poikkeuksena tämä blogi, joka on eräänlaista julkaisemisesta aiheutuvan häpeän sietämisen harjoittelua. Ei tällä ole kuin kymmenen lukijaa ja toisaalta voin poistaa koko paskan netistä milloin haluan jos muuttuu sietämättömäksi omien ajatusten julkinen esittäminen.)
Tekijänoikeus-asiaa sivuaa tavallaan myös seuraava anekdootti. Edesmennyt äitini sai edesmenneen isoäitini kuljettamisen helpottamiseksi invakortin kymmenisen vuotta sitten. Isoäiti kuoli pian sen jälkeen, mutta äiti jatkoi invakortin nimellisen vuosimaksun maksamista eikä kukaan tullut kyselemään sitä takaisin. Kortti etulasissa auton sai jättää vaikka keskelle risteystä, veloituksetta tietenkin. Äiti käytti kortin suomia valtuuksia estoitta, aina oli auto ruokakaupan oven vieressä invapaikalla vaikka paikkaa oikeasti tarvitsevia olisi luultavasti ollut. Usein tuntuu että monet invakortti etulasissa pysäköivät ovat vastaavia rajatapauksia tai jopa huijareita. Karpo taisi tehdä aiheesta ihan ohjelmankin joskus.
Eräs sukulainen (nimi muutettu) keksi sitten ottaa kopioita mainitusta ilmaiseen pysäköintiin oikeuttavasta ihmekortista. Skannasi sen, tulosti valokuvapaperille ja Lidlistä ostetulla laminointilaitteella päällysti kopiot. Lopputulos oli kourallinen aidon näköisiä ja tuntuisia invakortteja. Mainitun sukulaisen (nimi muutettu) lähipiiri pysäköi ilmaiseksi vuoden päivät kunnes äitini sai kirjeen poliisilta että hänen invakorttinsa oli löydetty kadulta, voisiko hän tulla sitä noutamaan. Äiti soitti minulle peloissaan, että nyt hän sekä eräs sukulainen (nimi muutettu) joutuvat kyllä liemeen, sillä löydetty invakortti oli yksi kopioista. Ja se oli nyt poliisin tutkittavana. Rauhoittelin äitiä, mutta samalla riemuitsin että viimeinkin saataisiin oikeutta! Kirotut piraatit ja parasiitit. Minua ärsytti äitini tapa käyttää aina invapaikkaa vaikka muitakin parkkipaikkoja olisi ollut muutaman autopaikan päässä ja vielä enemmän ärsytti täysissä ruumiin voimissa kaupungilla kaahailevien, varakkaiden mutta poikkeuksellisen pihien sukulaisten ilmaisparkkeeraus. Sakkoa olisi luullut tulevan, mutta ei: Poliisi ei huomannut kortissa mitään epäilyttävää vaan kehoitti äitiäni pitämään invakortistaan vastaisuudessa parempaa huolta.
Tapauksen säikäyttämänä äitini keräsi kopiot pois, mikä oli positiivista. Omaa invakortin hyväksikäyttöään hän kuitenkin jatkoi loppuun saakka.
Tuorein tekijänoikeutta, hyvää makua ja kaikkea pyhää rikkova tapaus on edellisessä merkinnässä mainittu Sanoma-konsernin uusi Freelancer-sopimus. Ohessa poimintoja Heikki Jokisen Sarjakuvantekijät ry:n käyttöön kirjoittamista tulkinnoista:
-Yksinoikeus kaikkiin nykyisiin ja tuleviin taloudellisiin oikeuksiin siirtyy Sanoma Newsille, myös ne "joita ei vielä sopimuksen allekirjoitushetkellä voida yksilöidä".
-Ei mitään muuta sallittua tekijän omaa käyttöä kuin oikeus omiin näyttelyihin ja kokoomateoksiin, jotka eivät "suoranaisesti" kilpaile Sanoma Newsin kanssa.
-Maksu suoritetaan 21 päivää julkaisupäivästä, ei kaupanteosta. Siis: jos työtä ei julkaista, ei maksua suoriteta, mutta tekijä ei saa tarjota aineistoa muualle.
-Oikeudet ovat korvauksetta koko Sanoma-konsernin käytössä. Se toimii 20 maassa, julkaisee yli 300 lehteä ja siihen kuuluu myös tv-kanava, kaapelitelevisiokanavia, kirjankustantamoja, kuvatoimisto, radiokanavia sekä online- ja pelipalveluita.
-Sanoma News ottaa edelleenluovutusoikeudet eli kaikki myynti- ja syndikointioikeudet myös oman konsernin ulkopuolelle ilman mitään korvausta tai rojaltia tekijälle.
-Sanoma News ottaa aineiston vapaan muuntelu- ja muuttamisoikeuden.
-"Mahdollisista oikeuksia ym." koskevista vahingonkorvauksista, oikeudenkäyntikuluista ja muista kustannuksista vastaa tekijä, joka ei tosin voi vaikuttaa tai edes tietää missä yhteydessä, milloin ja miten muutettuna hänen työtään käytetään.
Härskimpää hyökkäystä luovalla alalla työskentelevien oikeuksia kohtaan en muista tavanneeni vähään aikaan. Pulmallista tällaisten ehtojen vastustamisessa on että lehteä lukevalle peruskansalaiselle asialla tuskin on merkitystä. Konsernille tärkeät tekijät taasen voivat neuvotella itselleen sopivan, yksilöllisen sopimuksen joten heillä ei ole tarvetta ryhtyä asiasta valittamaan. Liemessä ovat siis korvattavissa olevat tekijät ja heidän vastarinnallaan ei ole merkitystä, koska aina löytyy tilalle joku toinen joka on valmis laittamaan nimensä mihin tahansa paperiin.
Siksipä olisi tärkeää että mainitut isot tekijät kieltäytyisivät yhteistyöstä jos sopimusta ei muuteta. Uumoilen että iäkkäät kuvittajat ja kirjoittajat, joiden pitkäaikainen elättäjä vaikkapa Helsingin sanomat on ollut ja joiden pitäisi yhteisen hyvän nimissä purra ruokkivaa kättä, tuskin sitä tekevät. Adresseja kyllä allekirjoitetaan ja foorumeilla jeesustellaan, mutta kun pitäisi oman elämän mukavuuksista luopua edes teoriassa, muuttuukin ääni kellossa. Mielenkiinnolla seuraan kuinka tässä käy.
Lopuksi haluan lähettää terveisiä sille sarjakuvatapahtumissa kiertävälle arpinaamaiselle nuorukaiselle, joka yrittää tinkiä kirjoista vedoten "skenensisäiseen solidaarisuuteen". Termi on naurattanut minua päivittäin jo kohta kaksi kuukautta. Termi tuntuu velvoittavan ainoastaan yhteen suuntaan, ei koskaan päinvastoin. Tuskin maksaisi tämä skenensisäinen solidaarisuusmies kaksinkertaista hintaa kirjoista, jotta kirjakauppias saisi helpommin elantonsa hankittua. Terkkuja!
Monday, April 20, 2009
Freelancerit vastaan Helsingin sanomat
Asiahan ei itseäni tällä hetkellä pahemmin koske koska en tee kaupallisia kuvituksia mutta ymmärrän täysin freelancereiden tuohtumuksen: Adressi.
Samalla voi addressien allekirjoittamisessa vauhtiin päässyt laittaa nimensä Heinolan lintutarhojen lopettamista vastustavaan adressiin.
Jos totta puhutaan, olen näistä kahdesta tuohtuneempi jälkimmäisestä eli Lintutarhojen lopetusuhasta. Heinola on pieneksi kaupungiksi kaunis ja potentiaalinen, mutta päättäjiltä puuttuu kokonaisnäkemystä ja ymmärrystä tärkeiden asioiden säilyttämisessä. Itse asuin Heinolassa pari vuotta ennen Tampereelle muuttoa. Tuolloin oli ajankohtaista vanhan hotellirakennuksen purku ja korvaaminen modernilla hirvityksellä. Kansa osoitti mieltään mutta matalaksi meni tyylikäs jugend-rakennus lopulta. Sarjakuvapariskunta Karri Laitinen ja Kati Rapia pelastivat kuitenkin talon ikkunat ja rakensivat niistä hienon lasiverannan taloonsa.
Samalla voi addressien allekirjoittamisessa vauhtiin päässyt laittaa nimensä Heinolan lintutarhojen lopettamista vastustavaan adressiin.
Jos totta puhutaan, olen näistä kahdesta tuohtuneempi jälkimmäisestä eli Lintutarhojen lopetusuhasta. Heinola on pieneksi kaupungiksi kaunis ja potentiaalinen, mutta päättäjiltä puuttuu kokonaisnäkemystä ja ymmärrystä tärkeiden asioiden säilyttämisessä. Itse asuin Heinolassa pari vuotta ennen Tampereelle muuttoa. Tuolloin oli ajankohtaista vanhan hotellirakennuksen purku ja korvaaminen modernilla hirvityksellä. Kansa osoitti mieltään mutta matalaksi meni tyylikäs jugend-rakennus lopulta. Sarjakuvapariskunta Karri Laitinen ja Kati Rapia pelastivat kuitenkin talon ikkunat ja rakensivat niistä hienon lasiverannan taloonsa.
Subscribe to:
Posts (Atom)
